Vanhuus ja viisaus Italiassa

Seuraan paljon Italian tiedotusvälineitä. Siinä maassa nelikymppinen on vielä aivan teini-ikäinen. Italian presidentti Giorgio Napolitano aloitti juuri toisen seitsenvuotiskautensa valtionpäämiehenä 88-vuotiaana. Kauden päättyessä hän on 95-vuotias. Sitten hänestä leivotaan maan käytännön mukaan elinikäinen senaattori.

Kun Italian edellinen pääministeri Mario Monti tuli parisen vuotta sitten virkamieshallituksen johtoon 67-vuotiaana pidettiin häntä tehtäväänsä nuorenpuoleisena. Tänä vuonna hän sitten aloittikin ihan uuden poliittisen uran perustamalla uuden puolueen. Italian politiikan kauhukakara Silvio Berlusconi ryhtyi politiikkaan 55-vuotiaana. Täyttäessään 70 hän sai TV:ssä onnittelut eräältä ymmärtämättömältä toimittajalta. Tälle onnettomalle näytettiin vielä samana päivänä ovea yhtiön palveluksesta. Italiassa syntymäpäiväonnittelut noin nuorelle ihmiselle koetaan loukkaukseksi. Kun Italian TV:ssä tarvitaan asiantuntevaa haastateltavaa löytyy sellaiseksi yleensä vähintään 70-vuotias professori, toimittaja tai kirjailija. Nuorempia haastatellaan vain urheiluun, matkailuun tai musiikkiin liittyvistä aiheista.

Meillä Suomessa 60-vuotias poliitikko alkaa olla jo iäkkäänpuoleinen eikä häneltä pyydetä lausuntoa varsinkaan asiantuntemusta vaativasta aiheesta. Jo viisikymppistenkin kanssa alkaa tehdä tiukkaa. Kun meillä ryhdytään valitsemaan uutta henkilöä puolueiden johtopaikoille tutkaillaan sopivia 30-40-vuotiaiden joukosta. Viisikymppisen sopii jo väistyä nuorempien tieltä johonkin palkintovirkaan. Vaikka yhteiskunnan ikärakenne kallistuu yhä enemmän eläkeläisten suuntaan äänestävät he vaaleissa kuitenkin itseään 20-30 vuotta nuorempia ehdokkaita. Niin ei italialainen eläkeläinen missään nimessä tekisi.

Avoin kirje kokeneemmalle sukupolvelle

Nyt on meidän vuoromme! Meitä vanhempi sukupolvi kävi sotansa ja jälleenrakensi maan. Nyt he jo viettävät eläkepäiviä. Ei meidän onneksemme mitään sotaa tarvitse käydä, mutta oma jälleenrakennustyömme on meilläkin tehtävänä. Maamme nuoriso tarvitsee nyt meitä. Nuorille on järjestettävä työtä! Maa on nostettava jaloilleen!

Meillä on kovat talkoot edessämme. Kokeneemman sukupolven panosta tarvitaan. Meidän on hylättävä itsekkäät ajatuksemme ja vaikerrus pienten vastoinkäymistemme edessä. On luonnollista, että nuoremmilla ei ole elämänkokemusta eikä välineitä selvitä aina eteenpäin. Silloin meitä tarvitaan yhteistyössä kaikkien ihmisten kanssa. On hylättävä kaikki ennakkoluulot ja käytävä avoimin mielin kamppailuun, sillä sitähän tämä on.

Perustan tätä tarkoitusta varten tänään Facebook-ryhmän käymään keskustelua, tuomaan esiin aivan konkreettisia ruohonjuuritason ideoita ja työtarjouksia nuorille. Tarkoitukseni on koota meidät kokeneemman sukupolven suomalaiset tarjoamaan auttavan kätensä nuorisomme suuntaan. Kaikki olemme joskus olleet nuoria ja muistamme enemmän kuin hyvin kuinka hankalaa itse kullakin on ollut löytää paikkansa yhteiskunnassa.

Taikatemppu nimeltään pidennetty oppivelvollisuus

Hallitus on sitten viisauksissaan päättänyt jatkaa oppivelvollisuutta vuodella. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Suurimmalle osalle 16-17-vuotiaiden ikäluokasta ei yhtään mitään. He ovat jatkamassa opintojaan joka tapauksessa.

Opintojen ja työelämän ulkopuolelle jääneille uudistus tarkoittaa jollakin aikavälillä jotain koulutusta. Epäselvää on, millaisesta koulutuksesta on kyse. Tähän mennessä on jonkin verran kokeiltu peruskoulun kymppiluokkia, mutta niiden suosio on ollut hiipumassa. Niin oppilaiden, kuin opettajien ja kouluviranomaistenkin motivaatio niihin on ollut vähissä. Tietenkin oppivelvollisuuden pidentämisellä pyritään myös vaikuttamaan nuorten innokkaampaan hakeutumiseen pitempikestoisempiin jatko-opintoihin. Kokonaan toinen kysymys on se onko tarvittavia koulutuspaikkoja sitten tarjolla kun budjetteja hilataan kuitenkin alaspäin. Kolmantena vaihtoehtona olisi tietenkin lyhytaikainen ammatillinen tai yleissivistävä koulutus esimerkiksi kansanopistojen tapaan. Sitä ei kuitenkaan ole juurikaan tarjolla ja sen käyntiin polkaiseminen olisi parhaassakin tapauksessa monen vuoden työ.

Mitä sitten tehdään niiden kanssa, joiden motivaatio koulutukseen on muutenkin nollassa? Yksi ylimääräinen koulussa lojumisen ja/tai sieltä lintsauksen vuosiko edellisten perään. Sekö on sitä syrjäytymisen ehkäisemistä. Kunnat ovat varmasti myös hirveän innostuneita satsaamaan vähäisiä voimavarojaan ilmeisen tehottomaan koulutukseen.

Vanhasta tuttavastani tulikin oloneuvos

Tuttavani jäi juuri eläkkeelle. Hänelle olisi ollut mahdollista jatkaa työelämässä vielä vuosia, mutta tuttavani valitsikin toisin. Hän myöntää eläkkeen jäävän näin melko vaatimattomaksi, mutta on silti varma tehneensä oikean valinnan.

Tiedän tämän tuttavani jo ennenkin viettäneen melko yksinkertaista elämää eikä tulojen väheneminen todennäköisesti pakota häntä paljoakaan muuttamaan elintapojaan, koska monet menotkin vastaavasti vähenevät. Oikeastaan hän on iloinen saadessaan nyt eläkeläisalennukset ja päästessään matkustelemaan huokeammalla kuin aiemmin.

En juurikaan tiedä, mitä työelämään liittyvät syyt ovat vaikuttaneet tuttavani suhteellisen varhaiseen eläköitymiseen. Voin vain arvailla, ettei hänen työuransa ole mennytkään aivan odotetulla tavalla. Mutta toisaalta kenelläpäs meistä olisi. Julkisen sektorin työntekijänä hän on joutunut elämään epävarman budjettipaineen alaisena vuodesta toiseen.

Tunnen tuttavani älykkäänä ja maailmaa sekä yhteiskuntaa oivaltavin silmin tarkkailevana henkilönä. Olenkin aivan varma, että monet työelämän ilmiöt ovat saaneet hänet tuhahtamaan kärsimättömänä. Hienotunteisesti hän on kuitenkin pitänyt usein mielipiteensä omana tietonaan, vaikka olisikin nähnyt kuinka hölmöä toimintaa ympärillään.

Eläkkeelle siirtyminen on ollut tuttavalleni varmasti todella vapauttavaa. Hän on kerrankin saanut olla oma herransa. Hän on tähän saakka ollut koko elämänsä jonkun muun ohjattavissa, on se sitten ollut vanhempi, opettaja tai esimies. Materiaalinen epävarmuus on siinä tilanteessa kuitenkin pienempi paha.

Toivon tuttavalleni antoisia eläkepäiviä ja terveyttä niistä nauttimaan! Samalla olen hänelle ehkä salaa aivan pikkuisen kateellinen.

Pitkään työelämässä olleet ryhtymässä uusiksi yrittäjiksi

Viime aikoina on julkisessa keskustelussa kannettu paljon huolta nuorten haluttomuudesta ryhtyä yrittäjiksi. Yrittäjäväestön luonnollisen uusiutumisen on nähty tästä syystä hidastuneen ja koko yhteiskunnan toimintakyvyn kärsineen. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt se ilmiö, että hieman vanhemmat jo pitkään palkkatyössä olleet ihmiset ovat ryhtyneet yrittäjiksi.

Taustalla ovat olleet työmarkkinoilla tapahtuneet muutokset. Monilla aloilla menossa olevan rakennemuutoksen vuoksi työpaikkoja ja kokonaisia ammatteja on hävinnyt. Ihmiset ovat joutuneet hankkiutumaan kokonaan uudenlaisiin töihin. Monet olemassaolevat työt on ulkoistettu pahimmassa tapauksessa pakkoyrittäjyyden kautta. Yritysten organisaation madaltuminen on useissa tapauksissa katkaissut kokonaan perinteisen uralla etenemisen tien. Lisäksi työpaikkojen alueellinen saatavuus on jyrkästi heikentynyt. Työntekijät eivät ole voineet siirtyä tarvittaessa vastaavanlaisiin töihin toiselle paikkakunnalle.

Mikään edellä luetelluista yrittäjäksi ryhtymisen syistä ei ole kovin motivoiva. Harvassa taitavatkin olla ne ihmiset, jotka todellisuudessa ovat ryhtyneet vapaiksi oman työnsä johtajiksi ja luovuutensa hallitsijoiksi aivan ilman jonkinasteista pakkoa. Motivaation vähäisyydestä kielii myös se, että nämä ihmiset pyrkivät myös yrittäjinä toimimaan kuin mihin ovat palkkatyössä tottuneet. Heillä on taipumus karttaa riskejä ainakin siinä määrässä, minkä palkkatyön näkökulma on heille antanut. Heille muutama asiakas tuntuisi turvallisemmalta kuin suurempi joukko pieniä asiakkaita, vaikka rationaalisesti ajatellen olisi aivan päinvastoin. He eivät myöskään ole kovinkaan valmiita tekemään pitempää päivää kuin palkkatyössä eivätkä pyrkiä kasvuyrittäjyyteen.

Kilpailu markkinoilla merkitsee kuitenkin aivan muuta kuin, mihin vaatimattomammalla motivaatiolla varustettu yrittäjä olisi valmis. Elämä ei olekaan leppoisaa eikä työ kevyttä vailla stressiä. Yhteiskunta ei millään tavalla edesauta tämäntyyppisten pienyrittäjien selviytymistä. Tukitoimet ja koulutus sopivat paremmin joko aivan nuorten tyhjästä aloittavien tai nuorehkojen suuremmalla riskillä toimivien vaatimuksiin. Vanhempana aloittavien yrittäjien pääoma on omassa ammattitaidossa ja ylipäätään työelämän kokemuksessa. Eivät he ole monestikaan valmiita investoimaan eivätkä enemmälti kouluttautumaan. Heidän horisonttinsa yrittäjinä on kuitenkin sitä lähempänä milloin eläkeikä häämöttää.

Vanhemmilla yrittäjillä on kuitenkin yksi etu puolellaan. Useimmiten he jo oman elämänkokemuksensakin kautta ymmärtävät itseään vanhemman ikäluokan tarpeita. Yhteiskunnassa jonka ikäjakauma painottuu yhä enemmän vanhempiin ikäryhmiin syntyy aivan väistämättä kysyntää hoiva-alalle ja sitä tukeviin töihin. Tähän kysyntään on tietenkin yhteiskunnan reagoitava kokonaisuutena, mutta uusia mahdollisia yritystoiminnan muotoja syntyy juuri senkaltaiselle ryhmälle, jota vanhempina yrittäjiksi ryhtyvät edustavat. Heidän tuotteekseen tulee inhimillinen vuorovaikutus kaikissa eri muodoissaan. Ei ole luultavaa, että tässä tuotannossa olisi teknologialla kuin enintään välineellinen arvo. Ihmisten luomat palvelutuotteet toisille ihmisille ovat tulevaisuudessa arvossaan. Ne ovat ja pysyvät työvoimavaltaisina. Monet asiat, joita ei nykyään osata ajatella yritysten tarjoamina tuotteina tai jotka liittyvät osana yhteiskunnan palveluihin tulevat jatkossa olemaan varmastikin paikallisten pienyritysten hallussa. Ajatellaan vaikkapa nykyistä palveluiden keskittymistä yhä suurempiin taajamiin. Aina vain kasvavaa kysyntää syntyy yksinkertaisille lähipalveluille. On vaikea kuvitella, että niitä ryhtyisivät hoitamaan valtakunnalliset suuryritykset tai ketjut.

Sukupolvien yhteistyö välttämätöntä

Kaikenikäisten Suomi -työryhmä jätti raporttinsa eilen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikolle. Raportissa oli monia jo aiemmin sosiaalipoliittisessa keskustelussa olleita teemoja, mutta erityisesti se nosti esille ajatuksen monen (jopa neljän) samanaikaisen sukupolven Suomesta.

Enää ei voida ajatella, että yksi sukupolvi tuottaa kaiken materiaalisen hyvän, jonka varassa koko yhteiskunta toimii. Useampi sukupolvi osallistuu yhteiskunnan toimintaan ja tämä eri sukupolvien osallistuminen on joustavampaa kuin, mihin aikaisemmin on totuttu. Voisi sanoa, että tältä osin palataan jossain määrin vanhaan talonpoikaisyhteiskunnan perheiden sisäiseen työnjakoon.

Nuorempi sukupolvi on oikeutetusti huolissaan tuleeko se milloinkaan saamaan luvattuja eläke-etuja. On aivan selvää, että vanhempien ikäluokkien on jossain määrin joustettava eri sukupolvien yhteisen edun hyväksi. Myöhempi eläköityminen on yksi tällainen jousto. Toinen tapa on osallistuminen työhön yhteisen edun hyväksi omilla voimillaan ja taidoillaan. On aivan varmaa, että esimerkiksi vapaaehtoistyö tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Sille on tarjottava kaikki tuki ja mahdollisuudet.

Palvelujen tuottaminen on tulevaisuudessa tehtävä joustavasti mahdolliseksi niin yksilön kuin yhteisöjenkin osalta. Erityisesti sosiaalisten palvelujen tuottaminen tulee niin vaikeaksi tehtäväksi, että kaikki mahdolliset kannusteet on otettava käyttöön. Palvelujen käyttö ja työ on yhteiskunnassa joustavasti sovitettava yhteen. Nykyisinhän ne ovat täysin erillisiä niin yksilön elämässä kuin esimerkiksi julkisessa hallinnossakin.

Ruotsin mallista kirvonneita ajatuksia

Kuten tiedotusvälineitä seuranneet varmasti ovat havainneet on nyt taas nostettu keskusteluun Ruotsin malli irtisanomisjärjestyksestä. Olisiko siis meilläkin työnantaja velvoitettava irtisanomistilanteessa sanomaan irti viimeksi taloon tulleen työntekijän? Tämän perusteeksi on esitetty ajatus, että näin saataisiin vanhemmat työntekijät pidettyä pitempään työelämässä sen sijaan, että he valuisivat eläkeputkeen.. Ensikommenttien jälkeen useimmat osapuolet ovat kuitenkin kiistäneet tukevansa tällaista epätasa-arvoista järjestelmää.

Käytännössä eläkeputkeen eli lisäpäivärahaoikeuteen voi päästä tällä hetkellä vähintään 58-vuotias, joka siis 500 päivän ansiopäivärahakauden päättyessä on täyttänyt 60 vuotta. Hän voi saada vastaavaa lisäpäivärahaa 65-vuoden ikään. Periaatteessa 1957 syntynyt (siis nyt 56-vuotias) voisi myös päästä eläkeputkeen, mutta hänen pitäisi olla ansiopäivärahan päättyessä jo 61-vuotias eikä hän millään siihen ennätä. Hänelle se tulee mahdolliseksi vasta 59-vuotiaana, jos hän jotenkin pystyy kitkuttelemaan vielä kolme vuotta työssä.

Olen joutunut vuosien aikana paljonkin käsittelemään työsuhteiden alkamisia ja päättämisiä. Voin kertoa, etten ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa työntekijöitä olisi jouduttu massoittain rekrytoimaan tai irtisanomaan jonkin niin triviaalin seikan kuin iän perusteella. Jos henkilökuntaa on jostain syystä jouduttu vähentämään on toki tutulla, pitkäaikaisella työntekijällä ollut tiettyjä etuja puolellaan. Työnantaja on tuntenut hänet työntekijänä ja ihmisenä tavallisesti paremmin kuin tuoreemman työntekijän. Myös henkilön perhesuhteet ja elämäntilanne ovat olleet tutumpia. Ilman muuta nämä ovat vaikuttaneet lopulliseen päätökseen.

Käytännössä on kuitenkin niin, että työntekijät liittyvät mukaan työpaikkansa yhteisöön verraten nopeasti. Vuodenkin palveluksessa ollut työntekijä kuuluu jo joukkoon sen täysivaltaisena jäsenenä. Ehkä kesätyöntekijät ja harjoittelijat ovat sitten erikseen. Nykyaikainen työpaikkaorganisaatio on jo niin monimutkaistunut ja toimenkuvat eriytyneet, ettei suurta työntekijämassaa ole olemassakaan. Sellaisesta massastahan voitaisiin erotella työntekijöitä muilla kuin henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan.

Monissa maissa on mekaanisia järjestelmiä vahvistamassa työntekijän oikeuksia työpaikkaansa. Tuo Ruotsin irtisanomisjärjestelmä on yksi niistä. Toinen on Suomen periaate, että lomautetulla on etuoikeus palata työpaikalleen sen sijaan, että siihen palkattaisiin kokonaan uusi työntekijä. Kolmas malli on käytössä esim. Italiassa, jossa työntekijän irtisanominen on käytännössä mahdollista vain meikäläistä työsopimuksen purkua vastaavassa tilanteessa. Siellä tilanne onkin ajautunut siihen, että kannattamattomat yksiköt irrotetaan yrityksistä erillisiksi ja lakkautetaan kokonaan, koska työntekijöitä ei voi muutoin vähentää.

Kokonaisuutena meillekin on syntynyt tilanne, jossa ei voi sanoa vallitsevan enää lainkaan yksiä työmarkkinoita. Työntekijät, työpaikat, ammattitaito, kokemus ovat kaikki ikään kuin eri hyödykkeitä, joilla käydään kauppaa lukuisilla toimialoittain ja alueittain vaihtelevilla markkinoilla. Ei voida sanoa, että yksi markkinahyödyke voitaisiin aina korvata toisella, vaikka asia usein halutaankin sellaiseksi yksinkertaistaa. Kysymys ei ole matematiikasta eikä luonnonlaeista, vaan elävien ihmisten käyttäytymisestä kaikkine vivahteineen.

Tuuletusta mielen talossa

Monesti ajatellaan, ettemme me pitkälti yli 50-vuotiaat oppisi enää mitään uutta, vaan olisimme jämähtäneet vuosikymmeniä vanhoihin taitoihimme ja tottumuksiimme. Varmasti niin monesti onkin, mutta uusiin asioihin paneutuneet ihmiset ovat usein osoittaneet tuon luulon olevan virheellisen.

Olen jo jonkin aikaa pannut oppimiskykyäni koetteelle opiskelemalla Macin, iPhonen ja iPadin ohjelmointia. Käytän joka päivä osan ajastani Objective-C -ohjelmointikielen ja Xcode -ohjelmointiympäristön parissa. Vähän kerrallaan olen päässyt aihepiiriin sisään. Haaveenani olisi joskus rakentaa yksinkertaisia ohjelmia tukemaan yritykseni toimintaa ja ehkä parhaassa tapauksessa tuomaan suoranaista hyötyä asiakkaillenikin. En kuitenkaan stressaa itseäni vielä hirmuisesti konkreettisilla tavoitteilla. Itse opiskeluprosessi on tällä hetkellä pääasia. Vaikka toisaalta minun on myönnettävä, että mielessäni pyörii muutamia mielenkiintoisia sovellusideoita.

Jotkut vanhat opiskelutoverinikin ovat astuneet viime vuosina takaisin “koulun” penkille ja ryhtyneet jatkamaan aikoinaan kesken jääneitä opintojaan.  Luulen heilläkin motiivina olevan paljolti omien rajojensa hakeminen. Saatu elämänkokemus auttaa heitä varmasti asennoitumaan opintoihinsa eri tavalla kuin nuorempana. Asiat lonksahtavat helpommin laajempiin kokonaisuuksiin eivätkä ole niin sirpaloituneita kuin aikoinaan.

Olen huomannut, että ihmismieli on kuin talo, jossa on paljon huoneita. Jokaisella huoneella on oma sisältönsä ja tehtävänsä. Kaikista huoneista johtaa ovia toisiin huoneisiin ja niiden kautta tätä sisältöä voidaan liikutella. Nuoremman ihmisen talo on pienempi ja sen sisältöä on hankalampi siirtää. Se saattaa juuttua joihinkin ahtaisiin pullonkauloihin. Vanhemmalla ihmisellä sisällöt ovat jokseenkin selvästi määritelty ja kaikella on oma paikkansa. Mutta tarpeen vaatiessa muutto talon sisällä voidaan myös suorittaa kätevästi. Siitä ei oteta enää turhaa stressiä. Nuoremman ihmisen mielessä kaikenlaiset isommat muutokset ovat helposti kriisin paikkoja. Asioita on vielä vaikea suhteuttaa toisiinsa. Oppiminen on juuri tällainen muutto, joka edellyttää ikkunoiden avaamista, tavaroiden järjestelyä ja turhan siirtämistä sivuun. Samalla on myös tilaa raivattava uusille asioille.

Ammattikoulutus ja työelämä - muuan kompastuskivi

Keskustelupalstoilla on viime aikoina paljon kirjoitettu nuorten ammattikoulutuksen ja työllistymisen ongelmista. En malta olla tuomatta esiin näkökulmaa, joka työpaikallani tuli esiin.

Yrityksellämme oli monien vuosien ajan vakituinen yhteistyösuhde alan oppilaitoksen kanssa. Tämän ammattioppilaitoksen tuttu opettaja välitti meille joka vuosi useita harjoittelijoita niin, että heitä tuli kaiken kaikkiaan meillä olleeksi parisenkymmentä eri mittaisten jaksojen aikana. Harjoittelijoiden valmiudet ja motivaatio vaihtelivat suuresti, mutta suuri enemmistö suoriutui hyvin tehtävistään ja oli niistä aidosti kiinnostunut. Jotkut harjoittelijoista tulivat meille myöhemmin työsuhteeseenkin mm. kesätöihin.

Sitten kyseisessä oppilaitoksessa ryhdyttiin noudattamaan käytäntöä, että myös opettajien on aika ajoin harjoittelijoiden tapaan työskenneltävä käytännön työssä omalla alallaan. Tällä tavoin ilmeisesti pyrittiin päivittämään heidän tuntumaansa ammattialansa työelämään. Meidänkin yhdyshenkilömme otti asian tiimoilta yhteyttä toimitusjohtajaamme, joka oli oitis valmis ottamaan hänet vierailevaksi ammattilaiseksi yritykseemme. Itse asiassa pidimme sitä lähes velvollisuutenamme. Olimmehan sentään niin runsain mitoin nauttineet tuon oppilaitoksen opiskelijoiden palveluista. Lisäksi olimme innostuneita siitä, mitä uutta ammattitaitoa ja virikettä hän toisi mukanaan yritykseemme. Suurin osa omista työntekijöistämme oli kuitenkin vailla alansa muodollista ammattikoulutusta.

Opettaja saapui tutustumaan yritykseemme ja esittelimme hänelle lyhyesti paikan päällä omia työskentelytapojamme, käytäntöjämme ja niihin liittyvää tekniikkaa. Olimme odottaneet, että istuutuisimme saman tien pöytään ja allekirjottaisimme sopimuksen hänen saapumisestaan yritykseemme määräajaksi. Toisin kävi. Hän ilmoitti meille selvittelevänsä vielä asiaa oppilaitoksen kanssa ja olevansa myöhemmin yhteydessä. Syyksi osoittautui myöhemmin se, että hän ei luottanut omien taitojensa riittävän kyseisten tehtävien suorittamiseen.

Hänen omasta kouluttautumisestaan oli jo vierähtänyt siksi paljon aikaa, että hänen ammattitaitonsa oli osin auttamatta vanhentunut. Alamme oli vielä erityisesti sellainen, että se oli viime vuosien aikana kohdannut perusteellisen teknisen murroksen. Monia vanhoja työnkuvia oli kokonaan poistunut ja uusia astunut tilalle. Oppilaitoksen opetuksen hän pystyi vielä jotenkuten hoitamaan, mutta alansa käytännön työn kehityksestä hän oli jäänyt jälkeen. Opiskelijat sen sijaan tunsivat nykyaikaisen työelämän ja erityisesti siihen kuuluvat tehtävät merkittävästi paremmin kuin heidän opettajansa.

Tästä kaikesta tuli mieleeni, että niiltä opiskelijoilta, jotka pyrkivät tulemaan todellisiksi ammattilaisiksi kyseisen oppilaitoksen opetuksen avulla vaadittiin erityisen paljon. Oppilaitos antoi heille osin koulutuksen menneen ajan ammatteihin. Tottakai toimialamme sisälsi hyvin monen tyyppisiä työtehtäviä, mutta tulevaisuuden trendi oli selvä. Työelämässä toimivat näkivät selvästi, mihin tehtäviin ammattilaisten kysyntä oli suuntautumassa. Korkeatasoisia erikoisammattilaisia eräisiin vanhempia tekniikoita käyttäviin tehtäviin tarvittiin edelleen, mutta heidän kysyntänsä oli selvästi vähenemässä. Opiskelijoilta vaadittiin suurta asianharrastusta ohi ja yli oppilaitoksen muodollisen opetuksen. Se jäi monilta heistä selvästi ymmärtämättä ja osin saattoi motivaatiotakin siitä puuttua.

Eri ikäiset samalla työpaikalla

Olen työurani aikana useampaankin kertaan ollut tilanteissa, joissa työpaikalla on ollut suuri ikähaitari.  Joskus eri ikäiset työntekijät ovat eläneet aivan vierekkäin ollessaankin ihan eri maailmoissa.  Sekä vanhemmat että nuoremmat ovat molemmat ryhmittyneet omiksi porukoikseen, joiden rajan ylittäminen on ollut vaikeaa.  Edes välttämättömien työasioiden hoitaminenkaan näiden kahden ryhmän välillä ei aina ole tahtonut luonnistua.  Yhteinen kieli on joskus puuttunut.  Olen kerran ollut tilanteessa, jossa pari vanhempaa työntekijää muodosti työnsäkin kannalta erillisen yksikön eikä heillä silloin ollut oikeastaan mitään tekemistä nuorempien työtoveriensa kanssa.

Olen myös nähnyt työpaikkoja, joissa eri ikäisten ihmisten kanssakäyminen on ollut luontevaa.  Ei ole oikeastaan ollut mitään käytännön merkitystä, minkä ikäinen ihminen on.  Tämä on onnistunut erityisen hyvin silloin kun ihmisiä ei olla lokeroitu tehtäviensä mukaan kovin pieniin yksiköihin.  Kun heillä on ollut jokapäiväisessä työssään paljon yhteistä ja he ovat joissakin tilanteissa saattaneet vaihtaa tehtäviä keskenään ovat he myös sopeutuneet paremmin toimintaan erilaisten ihmisten kanssa.

Tuoreimmassa Pam-lehdessä on mielenkiintoinen artikkeli, jossa parin käytännön esimerkin avulla kerrotaan onnistuneista työyhteisöistä, joissa eri ikäiset ihmiset toimivat yhdessä.  Mainituissa esimerkeissä on yhteistä se, että molemmat työyhteisöt ovat verrattain pieniä ja sisältävät paljon tehtäviä, jotka ovat kaikille työntekijöille yhteisiä.  Sellaisissa ei voi hevin lokeroitua omiin ryhmiinsä.

Mitä nuorisotyöttömyysluvut kertovat?

EU:n tilastovirasto Eurostat ilmoittaa Kreikan nuorisotyöttömyydeksi 49,3% ja Espanjan 48,9%. Mitä nämä luvut oikein tarkoittavat?

Nuorisotyöttömyydellähän tarkoitetaan työttömänä olevaa prosenttiosuutta 16-24 -vuotiaasta työvoimasta. Työvoimaan kuuluvat henkilöt, jotka olisivat työmarkkinoiden käytettävissä. Siihen ei lueta koululaisia, opiskelijoita, sairaita eikä varusmiehiä. Eri maissa on kovin erilainen koulutusjärjestelmä ja asevelvollisuus. Lisäksi maiden kulttuuri opiskelun ja työelämään hakeutumisen suhteen vaihtelee suuresti.

Eurostat laskee työttömyyden myös toisella perusteella: prosenttiosuutena koko 16-24-vuotiaasta väestöstä. Tästä luvusta puhutaan paljon vähemmän julkisuudessa. Esimerkiksi Kreikan kohdalla se on tällä hetkellä 13% ja Espanjan 19%. Koko Euro-alueella työttömien nuorten osuus työvoimasta on 20,8% ja kaikista nuorista 8,7%. Nämä luvut eivät varmaan tiedotusvälineissä ole yhtä sensaatiomaisia.

Ennen Euroopan rahoituskriisiä Ranskan suurten opiskelijamielenosoitusten aikaan 2006 laskettiin maan nuorisotyöttömyydeksi 22%. Samaan aikaan USA:n, Saksan ja Britannian luvut olivat 11-13%. Financial Timesin mukaan Ranskassa oli tuolloin työttömiä kaikista nuorista 7,8% ja muissa mainituissa maissa suunnilleen saman verran. Eroavuus syntyi siinä, että Ranskassa oli huomattavasti suurempi osuus päätoimisia opiskelijoita.

Työttömyysasteen arvioinnin tekee vielä erityisen vaikeaksi se, että monet nuoret hakeutuvat opiskelemaan pääasiallisena motiivinaan välttää väliaikaisesti joutumisensa työttömäksi. Samalla tavallahan työvoimaviranomaiset osoittamalla työttömiä koulutukseen siirtävät heitä tilastojen lokerosta toiseen.

Työnhakija ja konsultti

Jokin aika sitten toivorikas työnhakija selaili rekrytointikonsulttien sivustoja. Lopulta esiin putkahti juuri etsityn kaltainen työpaikka, jollaisesta hakijalla oli pitkä kokemus. Hän ryhtyi heti täyttämään hakulomaketta konsultin tietokantaan. Hakijan saatua sen menemään soi hänen puhelimensa lähes välittömästi. Konsultti soitti ehdottaen haastattelua parin päivän päästä.

Työnhakija valmistautui haastatteluun huolellisesti ja saapui paikalle sovittuna päivänä. Konsultin kasvoilta näkyi täydellinen tyrmistys. Hän oli unohtanut tarkistaa hakijan iän eikä odottanut tapaavansa kokeneen työnhakijan. Haastattelutilanne muuttui merkilliseksi. Alusta alkaen oli selvää, että hakijaa ei ollut aikomus palkata kyseiseen tehtävään. Kunhan vain keskusteltaisiin niitä näitä ja kirjattaisiin jo hakemuksessa mainittuja tietoja uudelleen konsultin läppärille.

Lopuksi konsultti vielä teki tilanteen selväksi todeten kuin anteeksi pyydellen: “En tiedä onko yrityksen tarkoituksena palkata näin kokenutta henkilöä. Ehkä he ottavat mieluummin vastavalmistuneen, jolla on tuoreet tiedot.”

Työnhakija poistui paikalta lievästi harmistuneena päätellen tehneensä hukkareissun. Jonkin ajan kuluttua hän sai konsultilta vastauksen, ettei tehtävään oltu löydetty ketään soveltuvaa henkilöä, vaan se tullaan panemaan uudelleen hakuun. Työnantaja ja konsultti olivat ilmeisesti laatineet niin epäonnistuneen hakuilmoituksen, että tehtävään oli pyrkinyt pelkästään siihen sopimattomia henkilöitä.

Halvalla ei saa hyvää edes työelämässä

Luulisi Pelkosen olevan näkövinkkelinsä perusteella markkinatalouden asialla.  Mutta kun ei niin ei.  Hänellä on perustavaa laatua oleva ajatusvirhe.  Ei nykyisin tarjolla oleva työvoima ole mitään tasalaatuista ammattitaidotonta massaa: ei nuorissa eikä iäkkäämmissäkään.  En minäkään yrittäjänä ajattele ensisijaisesti palkkaa kun harkitsen mahdollisen työntekijän rekrytointia.  Tärkeintä on, että hän pystyy olemaan hyödyksi yrityksen päämäärien tavoittelun kannalta.  

Lisäksi jokaisella ihmisellä on oma profiilinsa.  Kahta samanlaista ei olekaan.  Harvoin tulee rekrytointiprosessin tulokseksi se, että töihin palkataan prikulleen alkuperäisen suunnitelman mukainen henkilö.  On tehtävä kompromisseja, mutta myös löydettävä uusia aiemmin huomioimattomia mahdollisuuksia.  Vasta sitten nousee esiin kysymys palkasta.  Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, miksi työpaikkailmoituksissa ja työhönottohaastatteluissa palkkaa tarkastellaan vasta viimeiseksi.  No nimenomaan siksi, että se on yksi osa kokonaisuutta eikä monestikaan työhönottajan kannalta se tärkein ja päällimmäisin.

Tervetuloa uutukaiseen blogiini !

Tästä alkaa "Ikävammaiset" -blogi.  Tarkoituksenani on kirjoittaa tarinoita ja levittää ideoita sekä uutisia ihmisistä, joita syrjitään ikänsä perusteella.  Näkökulmani on erityisesti vanhempien ikäluokkien, mutta otan kyllä nuorisonkin huomioon.  Tosiasiassa me aikuiset olemme nuortenkin kanssa pitkälti samassa veneessä.  Meitä sorsitaan hyvin samantapaisilla argumenteilla.  Blogin nimen olen aivan tarkoituksella valinnut kärjekkääksi osoitukseksi koko asetelman mielettömyydestä.

Sysäyksen tälle blogille ovat antaneet omat kokemukseni parin viime vuoden ajalta.  Olen huomannut omissa ja tuttavieni elämäntapahtumissa paljon sellaista, joka on nostattanut ärtymystäni.  Pitkän aikaa olen halunnut niistä kirjoittaa, mutta olen haeskellut oikeanlaista kanavaa ja näkökulmaa.  Nyt olen päätynyt siihen, että mitään hedelmällistä lähestymistapaa ei saa aikaan pelkällä juupas-eipäs -argumentoinnilla.  Paremminkin täytyisi etsiä ajatuskulkuja ja näkökulmia, joilla ikävammaisuus osoitettaisiin hyödyttömäksi tai suorastaan vahingolliseksi ilmiöksi.

Ymmärrän varsin hyvin ihmisiä, jotka kokevat toisten iän jonkinasteiseksi vammaksi.  Olen siihen varmasti sortunut joskus itsekin.  Muistan miten aikoinani pidin erikoisena, miten erään yhteistyöyrityksemme palveluksessa oli 55-vuotias työntekijä työssä, jota muuten tekivät yleensä alle 30-vuotiaat.  Tällainen henkilö tuntui omituiselta ressukalta, joka oli joutunut aivan väärään aikaan, paikkaan ja ympäristöön.  Ihmettelyn kohteena oli myös työnantaja, joka oli hänet sinne rekrytoinut.  En tuntenut kyseistä ihmistä henkilökohtaisesti enkä tiennyt miten hän pärjäsi työssään.  Olin siis ennakkoluuloinen.

Aivan vastaavalla tavalla suhtauduin yrityksessämme säännöllisesti käytettyihin nuoriin harjoittelijoihin.  Eiväthän he mitään työtä osanneet; tuskin edes ymmärsivät työelämän pelisääntöjä.  Hädin tuskin osasivat keittää kahvia ja täyttää kirjekuoria.  Myöhemmin oli tosin pitkin hampain myönnettävä, että ihmiset ovat erilaisia.  Eräskin 17-vuotias harjoittelija muokkasi ensimmäisenä työpäivänään yrityksemme laskutuslomakkeet uusiksi kunnes hänelle kerrottiin, ettei niin kova ahkerointi ole harjoittelijalle pakollista.

Siitä ei ole kovinkaan montaa vuotta kun eräs työtoverini täytti 50-vuotta.  Minun näkökulmastani hän oli silloin hirveän vanha.  Olihan hän lisäksi jo parin lapsen isoisäkin.  Ajattelin etten minäkään enää hänen ikäisenään varmaan olisi mikään nuorukainen.  Sitten kuitenkin 50 vuoden rajapyykki ohittui minunkin kohdallani enkä yllätyksekseni huomannutkaan mitään erikoista muutosta.  Hieman harmaamman ulkokuoren sisäpuolella olen yhä se parikymppinen utelias nuorimies, joka on kärkäs opiskelemaan kaikkea uutta ja kokeilemaan yhä uudelleen omia rajojaan.  Täytettyäni 50 vuotta olen ryhtynyt yrittäjäksi, kirjoittanut kirjan ja alkanut opiskella tietokoneohjelmointia.  Sellaisiako ovat ihmiset, jotka ovat jämähtäneet jonnekin 1970-luvulle?