Sukupolvien yhteistyö välttämätöntä

Kaikenikäisten Suomi -työryhmä jätti raporttinsa eilen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikolle. Raportissa oli monia jo aiemmin sosiaalipoliittisessa keskustelussa olleita teemoja, mutta erityisesti se nosti esille ajatuksen monen (jopa neljän) samanaikaisen sukupolven Suomesta.

Enää ei voida ajatella, että yksi sukupolvi tuottaa kaiken materiaalisen hyvän, jonka varassa koko yhteiskunta toimii. Useampi sukupolvi osallistuu yhteiskunnan toimintaan ja tämä eri sukupolvien osallistuminen on joustavampaa kuin, mihin aikaisemmin on totuttu. Voisi sanoa, että tältä osin palataan jossain määrin vanhaan talonpoikaisyhteiskunnan perheiden sisäiseen työnjakoon.

Nuorempi sukupolvi on oikeutetusti huolissaan tuleeko se milloinkaan saamaan luvattuja eläke-etuja. On aivan selvää, että vanhempien ikäluokkien on jossain määrin joustettava eri sukupolvien yhteisen edun hyväksi. Myöhempi eläköityminen on yksi tällainen jousto. Toinen tapa on osallistuminen työhön yhteisen edun hyväksi omilla voimillaan ja taidoillaan. On aivan varmaa, että esimerkiksi vapaaehtoistyö tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Sille on tarjottava kaikki tuki ja mahdollisuudet.

Palvelujen tuottaminen on tulevaisuudessa tehtävä joustavasti mahdolliseksi niin yksilön kuin yhteisöjenkin osalta. Erityisesti sosiaalisten palvelujen tuottaminen tulee niin vaikeaksi tehtäväksi, että kaikki mahdolliset kannusteet on otettava käyttöön. Palvelujen käyttö ja työ on yhteiskunnassa joustavasti sovitettava yhteen. Nykyisinhän ne ovat täysin erillisiä niin yksilön elämässä kuin esimerkiksi julkisessa hallinnossakin.

Ruotsin mallista kirvonneita ajatuksia

Kuten tiedotusvälineitä seuranneet varmasti ovat havainneet on nyt taas nostettu keskusteluun Ruotsin malli irtisanomisjärjestyksestä. Olisiko siis meilläkin työnantaja velvoitettava irtisanomistilanteessa sanomaan irti viimeksi taloon tulleen työntekijän? Tämän perusteeksi on esitetty ajatus, että näin saataisiin vanhemmat työntekijät pidettyä pitempään työelämässä sen sijaan, että he valuisivat eläkeputkeen.. Ensikommenttien jälkeen useimmat osapuolet ovat kuitenkin kiistäneet tukevansa tällaista epätasa-arvoista järjestelmää.

Käytännössä eläkeputkeen eli lisäpäivärahaoikeuteen voi päästä tällä hetkellä vähintään 58-vuotias, joka siis 500 päivän ansiopäivärahakauden päättyessä on täyttänyt 60 vuotta. Hän voi saada vastaavaa lisäpäivärahaa 65-vuoden ikään. Periaatteessa 1957 syntynyt (siis nyt 56-vuotias) voisi myös päästä eläkeputkeen, mutta hänen pitäisi olla ansiopäivärahan päättyessä jo 61-vuotias eikä hän millään siihen ennätä. Hänelle se tulee mahdolliseksi vasta 59-vuotiaana, jos hän jotenkin pystyy kitkuttelemaan vielä kolme vuotta työssä.

Olen joutunut vuosien aikana paljonkin käsittelemään työsuhteiden alkamisia ja päättämisiä. Voin kertoa, etten ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa työntekijöitä olisi jouduttu massoittain rekrytoimaan tai irtisanomaan jonkin niin triviaalin seikan kuin iän perusteella. Jos henkilökuntaa on jostain syystä jouduttu vähentämään on toki tutulla, pitkäaikaisella työntekijällä ollut tiettyjä etuja puolellaan. Työnantaja on tuntenut hänet työntekijänä ja ihmisenä tavallisesti paremmin kuin tuoreemman työntekijän. Myös henkilön perhesuhteet ja elämäntilanne ovat olleet tutumpia. Ilman muuta nämä ovat vaikuttaneet lopulliseen päätökseen.

Käytännössä on kuitenkin niin, että työntekijät liittyvät mukaan työpaikkansa yhteisöön verraten nopeasti. Vuodenkin palveluksessa ollut työntekijä kuuluu jo joukkoon sen täysivaltaisena jäsenenä. Ehkä kesätyöntekijät ja harjoittelijat ovat sitten erikseen. Nykyaikainen työpaikkaorganisaatio on jo niin monimutkaistunut ja toimenkuvat eriytyneet, ettei suurta työntekijämassaa ole olemassakaan. Sellaisesta massastahan voitaisiin erotella työntekijöitä muilla kuin henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan.

Monissa maissa on mekaanisia järjestelmiä vahvistamassa työntekijän oikeuksia työpaikkaansa. Tuo Ruotsin irtisanomisjärjestelmä on yksi niistä. Toinen on Suomen periaate, että lomautetulla on etuoikeus palata työpaikalleen sen sijaan, että siihen palkattaisiin kokonaan uusi työntekijä. Kolmas malli on käytössä esim. Italiassa, jossa työntekijän irtisanominen on käytännössä mahdollista vain meikäläistä työsopimuksen purkua vastaavassa tilanteessa. Siellä tilanne onkin ajautunut siihen, että kannattamattomat yksiköt irrotetaan yrityksistä erillisiksi ja lakkautetaan kokonaan, koska työntekijöitä ei voi muutoin vähentää.

Kokonaisuutena meillekin on syntynyt tilanne, jossa ei voi sanoa vallitsevan enää lainkaan yksiä työmarkkinoita. Työntekijät, työpaikat, ammattitaito, kokemus ovat kaikki ikään kuin eri hyödykkeitä, joilla käydään kauppaa lukuisilla toimialoittain ja alueittain vaihtelevilla markkinoilla. Ei voida sanoa, että yksi markkinahyödyke voitaisiin aina korvata toisella, vaikka asia usein halutaankin sellaiseksi yksinkertaistaa. Kysymys ei ole matematiikasta eikä luonnonlaeista, vaan elävien ihmisten käyttäytymisestä kaikkine vivahteineen.

Tuuletusta mielen talossa

Monesti ajatellaan, ettemme me pitkälti yli 50-vuotiaat oppisi enää mitään uutta, vaan olisimme jämähtäneet vuosikymmeniä vanhoihin taitoihimme ja tottumuksiimme. Varmasti niin monesti onkin, mutta uusiin asioihin paneutuneet ihmiset ovat usein osoittaneet tuon luulon olevan virheellisen.

Olen jo jonkin aikaa pannut oppimiskykyäni koetteelle opiskelemalla Macin, iPhonen ja iPadin ohjelmointia. Käytän joka päivä osan ajastani Objective-C -ohjelmointikielen ja Xcode -ohjelmointiympäristön parissa. Vähän kerrallaan olen päässyt aihepiiriin sisään. Haaveenani olisi joskus rakentaa yksinkertaisia ohjelmia tukemaan yritykseni toimintaa ja ehkä parhaassa tapauksessa tuomaan suoranaista hyötyä asiakkaillenikin. En kuitenkaan stressaa itseäni vielä hirmuisesti konkreettisilla tavoitteilla. Itse opiskeluprosessi on tällä hetkellä pääasia. Vaikka toisaalta minun on myönnettävä, että mielessäni pyörii muutamia mielenkiintoisia sovellusideoita.

Jotkut vanhat opiskelutoverinikin ovat astuneet viime vuosina takaisin “koulun” penkille ja ryhtyneet jatkamaan aikoinaan kesken jääneitä opintojaan.  Luulen heilläkin motiivina olevan paljolti omien rajojensa hakeminen. Saatu elämänkokemus auttaa heitä varmasti asennoitumaan opintoihinsa eri tavalla kuin nuorempana. Asiat lonksahtavat helpommin laajempiin kokonaisuuksiin eivätkä ole niin sirpaloituneita kuin aikoinaan.

Olen huomannut, että ihmismieli on kuin talo, jossa on paljon huoneita. Jokaisella huoneella on oma sisältönsä ja tehtävänsä. Kaikista huoneista johtaa ovia toisiin huoneisiin ja niiden kautta tätä sisältöä voidaan liikutella. Nuoremman ihmisen talo on pienempi ja sen sisältöä on hankalampi siirtää. Se saattaa juuttua joihinkin ahtaisiin pullonkauloihin. Vanhemmalla ihmisellä sisällöt ovat jokseenkin selvästi määritelty ja kaikella on oma paikkansa. Mutta tarpeen vaatiessa muutto talon sisällä voidaan myös suorittaa kätevästi. Siitä ei oteta enää turhaa stressiä. Nuoremman ihmisen mielessä kaikenlaiset isommat muutokset ovat helposti kriisin paikkoja. Asioita on vielä vaikea suhteuttaa toisiinsa. Oppiminen on juuri tällainen muutto, joka edellyttää ikkunoiden avaamista, tavaroiden järjestelyä ja turhan siirtämistä sivuun. Samalla on myös tilaa raivattava uusille asioille.