Vanhuus ja viisaus Italiassa

Seuraan paljon Italian tiedotusvälineitä. Siinä maassa nelikymppinen on vielä aivan teini-ikäinen. Italian presidentti Giorgio Napolitano aloitti juuri toisen seitsenvuotiskautensa valtionpäämiehenä 88-vuotiaana. Kauden päättyessä hän on 95-vuotias. Sitten hänestä leivotaan maan käytännön mukaan elinikäinen senaattori.

Kun Italian edellinen pääministeri Mario Monti tuli parisen vuotta sitten virkamieshallituksen johtoon 67-vuotiaana pidettiin häntä tehtäväänsä nuorenpuoleisena. Tänä vuonna hän sitten aloittikin ihan uuden poliittisen uran perustamalla uuden puolueen. Italian politiikan kauhukakara Silvio Berlusconi ryhtyi politiikkaan 55-vuotiaana. Täyttäessään 70 hän sai TV:ssä onnittelut eräältä ymmärtämättömältä toimittajalta. Tälle onnettomalle näytettiin vielä samana päivänä ovea yhtiön palveluksesta. Italiassa syntymäpäiväonnittelut noin nuorelle ihmiselle koetaan loukkaukseksi. Kun Italian TV:ssä tarvitaan asiantuntevaa haastateltavaa löytyy sellaiseksi yleensä vähintään 70-vuotias professori, toimittaja tai kirjailija. Nuorempia haastatellaan vain urheiluun, matkailuun tai musiikkiin liittyvistä aiheista.

Meillä Suomessa 60-vuotias poliitikko alkaa olla jo iäkkäänpuoleinen eikä häneltä pyydetä lausuntoa varsinkaan asiantuntemusta vaativasta aiheesta. Jo viisikymppistenkin kanssa alkaa tehdä tiukkaa. Kun meillä ryhdytään valitsemaan uutta henkilöä puolueiden johtopaikoille tutkaillaan sopivia 30-40-vuotiaiden joukosta. Viisikymppisen sopii jo väistyä nuorempien tieltä johonkin palkintovirkaan. Vaikka yhteiskunnan ikärakenne kallistuu yhä enemmän eläkeläisten suuntaan äänestävät he vaaleissa kuitenkin itseään 20-30 vuotta nuorempia ehdokkaita. Niin ei italialainen eläkeläinen missään nimessä tekisi.

Avoin kirje kokeneemmalle sukupolvelle

Nyt on meidän vuoromme! Meitä vanhempi sukupolvi kävi sotansa ja jälleenrakensi maan. Nyt he jo viettävät eläkepäiviä. Ei meidän onneksemme mitään sotaa tarvitse käydä, mutta oma jälleenrakennustyömme on meilläkin tehtävänä. Maamme nuoriso tarvitsee nyt meitä. Nuorille on järjestettävä työtä! Maa on nostettava jaloilleen!

Meillä on kovat talkoot edessämme. Kokeneemman sukupolven panosta tarvitaan. Meidän on hylättävä itsekkäät ajatuksemme ja vaikerrus pienten vastoinkäymistemme edessä. On luonnollista, että nuoremmilla ei ole elämänkokemusta eikä välineitä selvitä aina eteenpäin. Silloin meitä tarvitaan yhteistyössä kaikkien ihmisten kanssa. On hylättävä kaikki ennakkoluulot ja käytävä avoimin mielin kamppailuun, sillä sitähän tämä on.

Perustan tätä tarkoitusta varten tänään Facebook-ryhmän käymään keskustelua, tuomaan esiin aivan konkreettisia ruohonjuuritason ideoita ja työtarjouksia nuorille. Tarkoitukseni on koota meidät kokeneemman sukupolven suomalaiset tarjoamaan auttavan kätensä nuorisomme suuntaan. Kaikki olemme joskus olleet nuoria ja muistamme enemmän kuin hyvin kuinka hankalaa itse kullakin on ollut löytää paikkansa yhteiskunnassa.

Taikatemppu nimeltään pidennetty oppivelvollisuus

Hallitus on sitten viisauksissaan päättänyt jatkaa oppivelvollisuutta vuodella. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Suurimmalle osalle 16-17-vuotiaiden ikäluokasta ei yhtään mitään. He ovat jatkamassa opintojaan joka tapauksessa.

Opintojen ja työelämän ulkopuolelle jääneille uudistus tarkoittaa jollakin aikavälillä jotain koulutusta. Epäselvää on, millaisesta koulutuksesta on kyse. Tähän mennessä on jonkin verran kokeiltu peruskoulun kymppiluokkia, mutta niiden suosio on ollut hiipumassa. Niin oppilaiden, kuin opettajien ja kouluviranomaistenkin motivaatio niihin on ollut vähissä. Tietenkin oppivelvollisuuden pidentämisellä pyritään myös vaikuttamaan nuorten innokkaampaan hakeutumiseen pitempikestoisempiin jatko-opintoihin. Kokonaan toinen kysymys on se onko tarvittavia koulutuspaikkoja sitten tarjolla kun budjetteja hilataan kuitenkin alaspäin. Kolmantena vaihtoehtona olisi tietenkin lyhytaikainen ammatillinen tai yleissivistävä koulutus esimerkiksi kansanopistojen tapaan. Sitä ei kuitenkaan ole juurikaan tarjolla ja sen käyntiin polkaiseminen olisi parhaassakin tapauksessa monen vuoden työ.

Mitä sitten tehdään niiden kanssa, joiden motivaatio koulutukseen on muutenkin nollassa? Yksi ylimääräinen koulussa lojumisen ja/tai sieltä lintsauksen vuosiko edellisten perään. Sekö on sitä syrjäytymisen ehkäisemistä. Kunnat ovat varmasti myös hirveän innostuneita satsaamaan vähäisiä voimavarojaan ilmeisen tehottomaan koulutukseen.

Vanhasta tuttavastani tulikin oloneuvos

Tuttavani jäi juuri eläkkeelle. Hänelle olisi ollut mahdollista jatkaa työelämässä vielä vuosia, mutta tuttavani valitsikin toisin. Hän myöntää eläkkeen jäävän näin melko vaatimattomaksi, mutta on silti varma tehneensä oikean valinnan.

Tiedän tämän tuttavani jo ennenkin viettäneen melko yksinkertaista elämää eikä tulojen väheneminen todennäköisesti pakota häntä paljoakaan muuttamaan elintapojaan, koska monet menotkin vastaavasti vähenevät. Oikeastaan hän on iloinen saadessaan nyt eläkeläisalennukset ja päästessään matkustelemaan huokeammalla kuin aiemmin.

En juurikaan tiedä, mitä työelämään liittyvät syyt ovat vaikuttaneet tuttavani suhteellisen varhaiseen eläköitymiseen. Voin vain arvailla, ettei hänen työuransa ole mennytkään aivan odotetulla tavalla. Mutta toisaalta kenelläpäs meistä olisi. Julkisen sektorin työntekijänä hän on joutunut elämään epävarman budjettipaineen alaisena vuodesta toiseen.

Tunnen tuttavani älykkäänä ja maailmaa sekä yhteiskuntaa oivaltavin silmin tarkkailevana henkilönä. Olenkin aivan varma, että monet työelämän ilmiöt ovat saaneet hänet tuhahtamaan kärsimättömänä. Hienotunteisesti hän on kuitenkin pitänyt usein mielipiteensä omana tietonaan, vaikka olisikin nähnyt kuinka hölmöä toimintaa ympärillään.

Eläkkeelle siirtyminen on ollut tuttavalleni varmasti todella vapauttavaa. Hän on kerrankin saanut olla oma herransa. Hän on tähän saakka ollut koko elämänsä jonkun muun ohjattavissa, on se sitten ollut vanhempi, opettaja tai esimies. Materiaalinen epävarmuus on siinä tilanteessa kuitenkin pienempi paha.

Toivon tuttavalleni antoisia eläkepäiviä ja terveyttä niistä nauttimaan! Samalla olen hänelle ehkä salaa aivan pikkuisen kateellinen.

Pitkään työelämässä olleet ryhtymässä uusiksi yrittäjiksi

Viime aikoina on julkisessa keskustelussa kannettu paljon huolta nuorten haluttomuudesta ryhtyä yrittäjiksi. Yrittäjäväestön luonnollisen uusiutumisen on nähty tästä syystä hidastuneen ja koko yhteiskunnan toimintakyvyn kärsineen. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt se ilmiö, että hieman vanhemmat jo pitkään palkkatyössä olleet ihmiset ovat ryhtyneet yrittäjiksi.

Taustalla ovat olleet työmarkkinoilla tapahtuneet muutokset. Monilla aloilla menossa olevan rakennemuutoksen vuoksi työpaikkoja ja kokonaisia ammatteja on hävinnyt. Ihmiset ovat joutuneet hankkiutumaan kokonaan uudenlaisiin töihin. Monet olemassaolevat työt on ulkoistettu pahimmassa tapauksessa pakkoyrittäjyyden kautta. Yritysten organisaation madaltuminen on useissa tapauksissa katkaissut kokonaan perinteisen uralla etenemisen tien. Lisäksi työpaikkojen alueellinen saatavuus on jyrkästi heikentynyt. Työntekijät eivät ole voineet siirtyä tarvittaessa vastaavanlaisiin töihin toiselle paikkakunnalle.

Mikään edellä luetelluista yrittäjäksi ryhtymisen syistä ei ole kovin motivoiva. Harvassa taitavatkin olla ne ihmiset, jotka todellisuudessa ovat ryhtyneet vapaiksi oman työnsä johtajiksi ja luovuutensa hallitsijoiksi aivan ilman jonkinasteista pakkoa. Motivaation vähäisyydestä kielii myös se, että nämä ihmiset pyrkivät myös yrittäjinä toimimaan kuin mihin ovat palkkatyössä tottuneet. Heillä on taipumus karttaa riskejä ainakin siinä määrässä, minkä palkkatyön näkökulma on heille antanut. Heille muutama asiakas tuntuisi turvallisemmalta kuin suurempi joukko pieniä asiakkaita, vaikka rationaalisesti ajatellen olisi aivan päinvastoin. He eivät myöskään ole kovinkaan valmiita tekemään pitempää päivää kuin palkkatyössä eivätkä pyrkiä kasvuyrittäjyyteen.

Kilpailu markkinoilla merkitsee kuitenkin aivan muuta kuin, mihin vaatimattomammalla motivaatiolla varustettu yrittäjä olisi valmis. Elämä ei olekaan leppoisaa eikä työ kevyttä vailla stressiä. Yhteiskunta ei millään tavalla edesauta tämäntyyppisten pienyrittäjien selviytymistä. Tukitoimet ja koulutus sopivat paremmin joko aivan nuorten tyhjästä aloittavien tai nuorehkojen suuremmalla riskillä toimivien vaatimuksiin. Vanhempana aloittavien yrittäjien pääoma on omassa ammattitaidossa ja ylipäätään työelämän kokemuksessa. Eivät he ole monestikaan valmiita investoimaan eivätkä enemmälti kouluttautumaan. Heidän horisonttinsa yrittäjinä on kuitenkin sitä lähempänä milloin eläkeikä häämöttää.

Vanhemmilla yrittäjillä on kuitenkin yksi etu puolellaan. Useimmiten he jo oman elämänkokemuksensakin kautta ymmärtävät itseään vanhemman ikäluokan tarpeita. Yhteiskunnassa jonka ikäjakauma painottuu yhä enemmän vanhempiin ikäryhmiin syntyy aivan väistämättä kysyntää hoiva-alalle ja sitä tukeviin töihin. Tähän kysyntään on tietenkin yhteiskunnan reagoitava kokonaisuutena, mutta uusia mahdollisia yritystoiminnan muotoja syntyy juuri senkaltaiselle ryhmälle, jota vanhempina yrittäjiksi ryhtyvät edustavat. Heidän tuotteekseen tulee inhimillinen vuorovaikutus kaikissa eri muodoissaan. Ei ole luultavaa, että tässä tuotannossa olisi teknologialla kuin enintään välineellinen arvo. Ihmisten luomat palvelutuotteet toisille ihmisille ovat tulevaisuudessa arvossaan. Ne ovat ja pysyvät työvoimavaltaisina. Monet asiat, joita ei nykyään osata ajatella yritysten tarjoamina tuotteina tai jotka liittyvät osana yhteiskunnan palveluihin tulevat jatkossa olemaan varmastikin paikallisten pienyritysten hallussa. Ajatellaan vaikkapa nykyistä palveluiden keskittymistä yhä suurempiin taajamiin. Aina vain kasvavaa kysyntää syntyy yksinkertaisille lähipalveluille. On vaikea kuvitella, että niitä ryhtyisivät hoitamaan valtakunnalliset suuryritykset tai ketjut.

Sukupolvien yhteistyö välttämätöntä

Kaikenikäisten Suomi -työryhmä jätti raporttinsa eilen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikolle. Raportissa oli monia jo aiemmin sosiaalipoliittisessa keskustelussa olleita teemoja, mutta erityisesti se nosti esille ajatuksen monen (jopa neljän) samanaikaisen sukupolven Suomesta.

Enää ei voida ajatella, että yksi sukupolvi tuottaa kaiken materiaalisen hyvän, jonka varassa koko yhteiskunta toimii. Useampi sukupolvi osallistuu yhteiskunnan toimintaan ja tämä eri sukupolvien osallistuminen on joustavampaa kuin, mihin aikaisemmin on totuttu. Voisi sanoa, että tältä osin palataan jossain määrin vanhaan talonpoikaisyhteiskunnan perheiden sisäiseen työnjakoon.

Nuorempi sukupolvi on oikeutetusti huolissaan tuleeko se milloinkaan saamaan luvattuja eläke-etuja. On aivan selvää, että vanhempien ikäluokkien on jossain määrin joustettava eri sukupolvien yhteisen edun hyväksi. Myöhempi eläköityminen on yksi tällainen jousto. Toinen tapa on osallistuminen työhön yhteisen edun hyväksi omilla voimillaan ja taidoillaan. On aivan varmaa, että esimerkiksi vapaaehtoistyö tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Sille on tarjottava kaikki tuki ja mahdollisuudet.

Palvelujen tuottaminen on tulevaisuudessa tehtävä joustavasti mahdolliseksi niin yksilön kuin yhteisöjenkin osalta. Erityisesti sosiaalisten palvelujen tuottaminen tulee niin vaikeaksi tehtäväksi, että kaikki mahdolliset kannusteet on otettava käyttöön. Palvelujen käyttö ja työ on yhteiskunnassa joustavasti sovitettava yhteen. Nykyisinhän ne ovat täysin erillisiä niin yksilön elämässä kuin esimerkiksi julkisessa hallinnossakin.

Ruotsin mallista kirvonneita ajatuksia

Kuten tiedotusvälineitä seuranneet varmasti ovat havainneet on nyt taas nostettu keskusteluun Ruotsin malli irtisanomisjärjestyksestä. Olisiko siis meilläkin työnantaja velvoitettava irtisanomistilanteessa sanomaan irti viimeksi taloon tulleen työntekijän? Tämän perusteeksi on esitetty ajatus, että näin saataisiin vanhemmat työntekijät pidettyä pitempään työelämässä sen sijaan, että he valuisivat eläkeputkeen.. Ensikommenttien jälkeen useimmat osapuolet ovat kuitenkin kiistäneet tukevansa tällaista epätasa-arvoista järjestelmää.

Käytännössä eläkeputkeen eli lisäpäivärahaoikeuteen voi päästä tällä hetkellä vähintään 58-vuotias, joka siis 500 päivän ansiopäivärahakauden päättyessä on täyttänyt 60 vuotta. Hän voi saada vastaavaa lisäpäivärahaa 65-vuoden ikään. Periaatteessa 1957 syntynyt (siis nyt 56-vuotias) voisi myös päästä eläkeputkeen, mutta hänen pitäisi olla ansiopäivärahan päättyessä jo 61-vuotias eikä hän millään siihen ennätä. Hänelle se tulee mahdolliseksi vasta 59-vuotiaana, jos hän jotenkin pystyy kitkuttelemaan vielä kolme vuotta työssä.

Olen joutunut vuosien aikana paljonkin käsittelemään työsuhteiden alkamisia ja päättämisiä. Voin kertoa, etten ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa työntekijöitä olisi jouduttu massoittain rekrytoimaan tai irtisanomaan jonkin niin triviaalin seikan kuin iän perusteella. Jos henkilökuntaa on jostain syystä jouduttu vähentämään on toki tutulla, pitkäaikaisella työntekijällä ollut tiettyjä etuja puolellaan. Työnantaja on tuntenut hänet työntekijänä ja ihmisenä tavallisesti paremmin kuin tuoreemman työntekijän. Myös henkilön perhesuhteet ja elämäntilanne ovat olleet tutumpia. Ilman muuta nämä ovat vaikuttaneet lopulliseen päätökseen.

Käytännössä on kuitenkin niin, että työntekijät liittyvät mukaan työpaikkansa yhteisöön verraten nopeasti. Vuodenkin palveluksessa ollut työntekijä kuuluu jo joukkoon sen täysivaltaisena jäsenenä. Ehkä kesätyöntekijät ja harjoittelijat ovat sitten erikseen. Nykyaikainen työpaikkaorganisaatio on jo niin monimutkaistunut ja toimenkuvat eriytyneet, ettei suurta työntekijämassaa ole olemassakaan. Sellaisesta massastahan voitaisiin erotella työntekijöitä muilla kuin henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan.

Monissa maissa on mekaanisia järjestelmiä vahvistamassa työntekijän oikeuksia työpaikkaansa. Tuo Ruotsin irtisanomisjärjestelmä on yksi niistä. Toinen on Suomen periaate, että lomautetulla on etuoikeus palata työpaikalleen sen sijaan, että siihen palkattaisiin kokonaan uusi työntekijä. Kolmas malli on käytössä esim. Italiassa, jossa työntekijän irtisanominen on käytännössä mahdollista vain meikäläistä työsopimuksen purkua vastaavassa tilanteessa. Siellä tilanne onkin ajautunut siihen, että kannattamattomat yksiköt irrotetaan yrityksistä erillisiksi ja lakkautetaan kokonaan, koska työntekijöitä ei voi muutoin vähentää.

Kokonaisuutena meillekin on syntynyt tilanne, jossa ei voi sanoa vallitsevan enää lainkaan yksiä työmarkkinoita. Työntekijät, työpaikat, ammattitaito, kokemus ovat kaikki ikään kuin eri hyödykkeitä, joilla käydään kauppaa lukuisilla toimialoittain ja alueittain vaihtelevilla markkinoilla. Ei voida sanoa, että yksi markkinahyödyke voitaisiin aina korvata toisella, vaikka asia usein halutaankin sellaiseksi yksinkertaistaa. Kysymys ei ole matematiikasta eikä luonnonlaeista, vaan elävien ihmisten käyttäytymisestä kaikkine vivahteineen.